Kritiikit

"SUVAITSEVAISUUSKUPLA PUHKEAA"

Juhannuspäivä, tuomiokirkko, kaksi sukua valmiina todistamaan kahden nuoren yhteisen elämän
alkamista. Sitä ennen riekutaan kuitenkin kahdet polttarit. Lappeenrannan kaupunginteatterin
uutuus on farssi, muodoltaan tiivis kamarinäytelmä, jossa kaikki tapahtuu muutamana kesäaamun
tuntina yhdessä ainoassa tilassa. Karheanlinjakkaan arkkitehtitoimiston sohvalta herää sulhasmies
Pauli – soreasäärinen Samuli Punkka mustissa nailoneissaan ja retrohenkisessä mekossaan
– epäilemättä elämänsä epävireisimpään aamuun, vaikka se onkin hänen hääpäivänsä aamu.
Se juonesta. Juuri enempää siitä ei voi kertoa, enkä ohjaajan toiveen mukaisesti kerrokaan.

Käsikirjoittaja Jukka Vienon mukaan farssi on komedia, jossa on kätkettynä noin puolen
sekunnin tragedia. Farssin tästä näytelmästä tekevät sopivasti annosteltu tilannekomiikka,
sekaannukset ja väärinkäsitykset. Pidempi kuin puolen sekunnin mittainen on kuitenkin se
rankka pohdinta, joka käynnistyy Paulin pään sisällä.

Arkkitehtitoimisto Sarpamaa & Kanervan osakkaat ovat hyvin toimeentulevia, koulutettuja
oman onnensa seppiä, mutta eivät koppavalla tavalla. He ovat inhimillisiä, ystävyyteen uskovia,
lempeitä miehiä. Ja totisesti: miehet puhuvat tässä näytelmässä tunteista. He puhuvat rakkaudesta, parisuhteesta, elämän tarkoituksesta, oman minän löytämisestä ja ovat niin mustasukkaisia että
sähisevät. Pauli pohtii niin ankarasti, että hänen sisäinen myrskynsä nousee silminnähtäväksi
tuskaksi. Teksti on tätä aikaa. Se esittää tavanomaisena sellaista, jonka olemme tavanomaiseksi
oppineet ajattelemaan vasta äskettäin. Tummaihoisia ei sanota enää neekereiksi eikä homo ole haukkumasana. Eihän?

Antti Majanlahti on ohjannut nelikkonsa huolella. Tarina etenee rytmikkäästi, näyttelijöiden
yhteistyö on saumatonta. Vaikka farssista onkin kyse, ei ole sorruttu halpoihin huvituskeinoihin.
Mielestäni lappeenrantalaisten hyvä työskentely nosti tekstinkin tasoa. Pidin kovasti Seppo
Kaisanlahden Toukosta. Hänen mimiikkansa on huoliteltua, kliseistä riisuttua ja maukasta katsoa.
Sirja Sauroksen Paula on vahva ja suulas nuori nainen, sitä uutta, itsevarmaa suomalaisnaisten
rotua, jossa on hiukkanen Justiinaa. Vaikka morsiuspuvussa jo melkein tanssahdeltiinkin ja
suu kävi koko ajan, hössötys ei ollut liiallista. Paulille ei jäänyt siinä pyörityksessä muuta vaihtoehtoa
kuin olla kalpeana hiljaa. Heikki Pirhosen myhäilevä Leo tasoitteli kuohuvia tyyppejä ympärillään
ja piti jalat maassa. Ennen kuin tarina pääsee onnelliseen loppuun – ja niinhän komedioissa aina
käy – Pauli joutuu vielä voittamaan itsensä.

Yleisöstä kuulin erään naiskatsojan kommentin. Hänen mielestään näytelmät heikkenevät tässä
teatterissa. Omasta mielestäni Lappeenrannan kaupunginteatterin kattaus on tällä hetkellä
monipuolinen. Tämä uutuus tuo tarpeellista naurumaustetta yhteiskunnallisten aiheiden lomaan.
Se on puhdasta tunne-elämään keskittyvää draamaa, ihmissuhde- ja identiteettipohdintaa.
Saa käydä katsomassa vähän kuin itseään peilistä ja katsoa tosikkouttaan toisen silmin.
Eikä tehokkaampaa pinttyneiden, mustavalkoisten ajatusrakennelmien paljastajaa olekaan
kuin huumori.

Sari Pullinen E-Saimaa 14.4.2008

"KUKA ON SE OIKEA?"

Pauli ja Paula ovat menossa naimisiin, ja arkkitehtipariskunta Touko ja Leo ovat järjestäneet Paulille kaikkien aikojen polttarit. Pauli herää hääpäivän aamuna arkkitehtitoimiston sohvalta oudossa asussa, mielessään hataria muistoja kuluneesta yöstä ja mikä pahinta, vakavia epäilyksiä edessä olevan avioliiton suhteen.

Tapahtumat saunan pukuhuoneessa muistuvat vähitellen huonovointisen Paulin mieleen Toukon ja Leon avustuksella ja samalla selviää miesparin suhteen laatu.

Kun homoista tehdään komediaa on vaarana, että homovitsit peittävät alleen muun. Tässä näytelmässä ei kuitenkaan käy niin, sillä Toukon ja Leon suhde on kuin mikä tahansa parisuhde ja Seppo Kaisanlahti ja Heikki Pirhonen eivät lankea rooleissaan stereotypioihin.

Näytelmän loistavin hahmo on Pauli, jonka kasvavan hermostuneisuuden ja ahdistuksen Samuli Punkka tuo esiin liikunnallaan ja puheilmaisullaan onnistuen olemaan samaan aikaan sekä traaginen että koominen. Polttarivetimissä ja silkkiaamutakissa säikkynä hypähtelevä ja kumarassa ees taas säntäilevä Punkka vetää huomion itseensä Jukka Vienon osuvasti yllättävän dialogin räiskeessä.

Käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija ja professori Jukka Vieno kirjoitti näytelmän vuonna 1992. Vieno on käsikirjoittanut myös mm. kohutun elokuvan Hymypoika (2003). Television puolelta muistetaan ehkä parhaiten hänen vakoilusarjansa Tuntemattomalle Jumalalle vuodelta 1993.

Se ainoa oikea on alusta loppuun terävää tekstiä, joka etenee niin vauhdikkaasti, että yleisön reaktiot sanallisiin vitseihin tulevat aavistuksen myöhässä. Entisessä työpaikassaan vierailevan Antti Majanlahden ohjaus ei jää odottamaan yleisön nauruja, ja juuri sillä tavoin Majanlahti laittaa yleisön koville: tähän näytökseen ei tulla torkkumaan. Näyttelijät kiidättävät juttua ja tarinaa eteenpäin niin kuin mestarisarjan joukkuepeleissä.

Tunnelma tiivistyy toisella puoliajalla, kun Paula astuu näyttämölle hääpuku käsivarrellaan. Ainoan naisroolin Jukka Vieno on kirjoittanut irvaillen estoitta vaimojen tyypillisiä piirteitä. Sirja Sauroksen Paula on todella ärsyttävä, kaikkitietävästi ja suorastaan mammamaisen holhoavasti Pauliin suhtautuva morsian. Siis vaimo, joka paapattaa miehensä tossuksi alta aikayksikön.

Tässä vaiheessa näytelmän henkilöillä vaikuttaa olevan itse kullakin oma tulkintansa polttaritapahtumista, niin kuin tietysti myös katsojalla. Sekamelska on suurin ennen paluuta todellisuuteen. Kaikki selviää - komediassa pitää olla onnellinen loppu - ja katsoja pöllähtää ulos teatterista miettien, miten se nyt oikein meni.

On sanottu, että yksi näytelmän tärkeimpiä pointteja on kysymys: mitä on ihmisyys? Niin komediallinen kuin draamallinenkin jännite muodostuu Paulin sisäisen ristiriidan ja polttaripilailujen paljastumisen välille. Ihmisen syvin olemus ei tässä mielestäni kyllä paljoakaan valotu. Paulin suhtautuminen Toukoon ja Leoon sekä heidän yhteinen historiansa selviää jonkin verran näytelmän kuluessa, mutta ei tarpeeksi. Ilmeisesti Pauli on liian suvaitsevainen, mutta miten ja miksi, se ei selviä.

Täytyykö komediassa olla vakava sanoma? Se ainoa oikea on kielellisesti loistavaa dialogia, jonka lappeenrantalaiset esittävät vauhdilla, taidolla ja vahvalla energialla. Tarinan monikerroksisuus selviää näytelmän lopussa, ja pitkin matkaa vilahtelevat parisuhteelle niin tyypilliset kuin erityisetkin ongelmat tuodaan esiin huvittavien tilanteiden kautta. Vakavuuden saa jokainen määritellä rivien välistä.

Soili Hämäläinen Kymen Sanomat 17.4.2008